Maaliskuun alussa matkasimme jalleen Mwurviin, talla kertaa uutenavuotena kuolleen sedan muistotilaisuuteen. Olimme perilla juuri auringon laskettua ja kiitin onneani, etta tiesin paikan jo entuudestaan, alkuilta oli nimittain pimea ja en varmasti olisi loytanyt edes vessaa. Taskulamppua ei tietysti sattunut mukaan.
Rumpujensoittajat ja tanssijat olivat jo kovassa vauhdissa ja sambialaisittain tietysti myos zvigure, joista kerroin jo aiemmin hautajaisreissun yhteydessa. Miehen siskojen ja maininin (nuorimman tadin) vuorotellen istuimme keittiomokkia kiertavalla penkilla tai katselimme tanssijoita. Kuu nousi ja valaisi tanssijoiden jalkojen alla polyavan pihamaan. Miesvaki keskittyi enemman kotikaljan (chibuku) nauttimiseen kuin tanssimiseen. Oxx kuitenkin yllatti ja kavimme yhdessa tanssiringin keskella tanssimassa lyhyen patkan. Saimme raikuvat ablodit, eivat kai uskoneet valkoisen osaavan tanssia rumpujen tahdissa. (Itseasiassa tahti on minulle sopivampi kuin mitkaan discojumputukset, se on nopea, mutta pysyn siina. Hiki siina vain tulee hyvin pian.)
Zvigure-tanssijoita oli paikalla useita eri hahmoja ja he tanssivat vuorotellen joko pareittain tai yksin. Suosikikseni nousi kuitenkin mombemombe, iso elainhahmo, joka liikkui koko pihamaan alueella nopein liikkein. Poly nousi ja ihmiset pakenivat mombemombea kiljuen. Kuutamo teki kaikesta taianomaisen.
Vahitellen siskot menivat nukkumaan, appiukko oli mennyt unille jo hyvin pian paikalle saavuttuamme. Lopulta valveilla oli meidan perheesta vain mina, mainini ja Oxx. Vakimaara tuntui kuitenkin pysyneen vakiona. Aamuyosta alkoi tulla jo kylma, istuimme maininin kanssa keittiomokin penkilla ja kaivoimme huovan esiin. Ei huvittanut menna nukkumaan, tunnelma ei paastanyt irti otteestaan.
Aurinko nousi pikkuhiljaa varjaten maiseman vaaleanpunaiseksi. Chibuku oli loppunut ja satunnaiset kinastelut tyollistivat kylapoliisia ja vahemman humalaista miesvakea. Mitaan kovin vakavaa ei sattunut ja lopulta retteiloitsijatkin simahtivat hiekalle tai penkeille.
Auringon kunnolla noustua suoritettiin viimeiset seremoniat. Lahiomaiset kertyivat vainajan talon pihamaalle ja tilaisuus alkoi. Miehilta leikattiin pieni hiustupsu suremisen merkiksi ja taman jalkeen jaettiin vainajan vahainen omaisuus. Meille osui peltilautanen ja –muki, jotka annoimme sitten siskoille myohemmin, heille niilla olisi enemman kayttoa. Tappeluita ei syntynyt omaisuudenjaossa, joten kaikki sujui hyvin.
Taman jalkeen tarjottiin viela lounas ja me jouduimme molempien autojen kanssa renkaanvaihto-operaatioon. Kavimme kylalla ja ajoimme vesiesteilla varustettuja peltoteita. Iltapaivalla paasimme lopulta kotimatkalle. Sita matkaa tietysti varittivat poliisien pysaytykset, mutta selvisimme niista minun vahaisen shonantaitoni ja poliisi-isosiskon avulla. Poliisisetia huvitti mustien keskella istuva valkoinen, joka vastasi heille kaikkiin kysymyksiin shonaksi.
Maalla on aina niin mukava kayda ja niin nautin tastakin reissusta!
No comments:
Post a Comment